Eeron kotisivut




SS 3000 Baltic 7.6. – 12.6. 2008

Pyörä: Honda ST 1100 PanEuropean ABS

Motto: mikä ei tapa, se vahvistaa


Olin ajanut SS 1000 Saddlen kesällä -05 yhdessä Pekka Naumasen ja Esa Moision kanssa. Se onnistui hyvin etukäteen suunnitellun reitin ja aikataulun mukaan. Löimme silloin peukaloita yhteen, että ajaisimme tulevana kesänä -06 Balticin. Esa suunnitteli insinöörin tarkkuudella reitin, jota muokattiin hieman pariin otteeseen. Säät eivät suosineet loma-aikaan, joten luovuimme ajatuksesta ja siirsimme ajon seuraavaan kesään. Seuraavana kesänä oli taas esteitä, mutta ajatus oli kuitenkin olemassa ja elämässä.

Talvella -07 sitten alkoi taas poltella. Tiimi kuitenkin menetti Esan sairauden johdosta. Esa oli kuitenkin hengessä mukana. Pääsiäisenä hän oli kuntoutunut todella hyvään kuntoon, mutta epäili mahdollisuuttaan lähteä noin kovaan leikkiin mukaan. Pekun kanssa olimme kuitenkin lähdössä.

Toukokuussa alkoi vielä reitin viilaus. Olin edellisinä kesinä tehnyt ”vakoilureissuja vaimoni kanssa Puolaan, sen tiestöön, ajokulttuuriin, yöpymismahdollisuuksiin ym. Se helpotti hieman henkisesti tulevaa koetusta. Tiesi, millaista saattaa olla odotettavissa.

Lomani alkoi toukokuun viimeisellä viikolla. Seurasin joka päivä tarkkaan sään kehitystä Euroopassa. Viimein 5.6 näytti olevan sen hetki. Soitin Pekulle Joensuuhun, että huomenna lähdetään. Kuulin hänen äänestään, että taitaa olla lähtemätön paikka. Hänelle oli tullut yllättäen este. Lähtöpäivä olisi ollut torstai. Olin hieman varautunut tällaiseen muutokseen ja tehnyt suunnitelman lähtöpaikkana Hämeenlinna.

Hondan huollatin Laaksosen Juhalla: uudet jarrupalat eteen ja taakse. Olihan niillä ajettu vain 108000 km. Uudet öljyt ja kaikki muutkin nesteet. Renkaat olivat ajetut vasta 4000 km. Tiesin pyörän olevan kunnossa.

Pitkin kevättä olin rullaluistellut n. 20:n kilometrin lenkkejä ja kohottanut kestävyyttä. Se ei ainakaan saanut olla esteenä Balticin epäonnistumiselle.

Vaimoni oli hieman erimieltä koko ajatuksesta lähteä sellaiseen älyttömyyteen. Hän oli kokolailla helpottunut kuullessaan Pekun olevan myös estynyt. Seurasin edelleen Euroopan säätilan kehittymistä. Perjantaina aamulla näytti todella lupaavalta: puolipilvistä, ei sateita luvassa, lämpötila 18 – 24 astetta koko viikonlopuksi. Aloin käydä hieman levottomaksi jo iltapäivällä. Kävin kaupassa ja ostin ”matkaeväät”: erimakuisia energiageelejä, Vichyä 1½ litran pulloissa. Ajopaperit kuntoon, tarkka aikataulu tietsikalta paperille, ajovarusteiden tsekkaus, Visa-kortti ja kaikki muutkin paperit lompakkoon; odotusta. Yritin iltauutisten aikaan vielä nukkua pari tuntia, mutta eihän se uni tullut silmään. Kello oli jo 23. Vaimoni alkoi kääriytyä peitonmutkaan. Ilmoitin hänelle, että tarvitsisin kaksi todistajaa noin tunnin päästä. Hän sai ”itkunkohtauksen”, pelkäsi, koska olin lähdössä yksin. Poikani Eetu ja hänen tyttöystävänsä lupautuivat lähtemään todistamaan lähtöaikani Tiiriön ABC:lle. Heltyi se vaimonikin, kun todistelin kaiken pariin kertaan: lupasin soittaa aina tietyin välein tai lähettää tekstarin. Sovimme samalla, että hän toimisi herätyskellona ja soittaisi noin puoli tuntia ennen seuraavan tonnisen aloittamista. Jätin itselleni myös takaportin: mikäli esim. väsymys kävisi päälle, lopettaisin ajon kesken.


1. ajovuorokausi

Sitten tankki täyteen ja kohti Tamperetta, kun 7.6 kello näytti 00.02. Ilmassa oli 14 astetta lämmintä. Sää kirkas ja pilvetön. Suomen kesäinen yö kauneimmillaan. Juuri kun olin hyvästelemässä saattajiani, Eetu kysyi passistani, huomasin passin puuttuvan. Ajattelin silloin vaikeuksien alkavan tästä. Mutta onneksi olin vielä ABC:lla. Eetu hakemaan passia kotoa puolen kilometsin päästä eikä viivytystä tullut lainkaan.

Moottoritie Tampereelle oli autoista vapaa. Ei tarvinnut ohitella ja sai pitää maksimivauhdin päällä. Tampereelta kohti Jyväskylää ja ensimmäinen tankkaus ääripisteessä Lahdesjärven ABC:lla. Olin aikataulussa ainakin vielä! Tankilla oli toinenkin motoristi ja vaihdoimme muutaman sanan tulevista ”suunnitelmista”. Taisi pitää minua aikalailla tärähtäneenä …
Sitten kohti Orivettä ja Jämsää. Jämsän kohdalla tuntui hieman viileältä ja lisäsin ajotakin alle vuorin. Housuissa en tarvinnut vuoria, vaikkakin ne olivat kaiken varalta mukana. Ohi Jyväskylän, jossa vanhin poikani Juuso asuu. Teki mieli käydä aamuteellä heillä, mutta matkaa olisi vielä riittävästi edessä ja ylimääräisiin pysähdyksiin ei olisi juurikaan varaa. Ajo maistui todella mukavalta; kone surrasi kuin musiikki, ilma oli miltei tyyni. Kaipailin hieman jonkinlaista radiota tai soitinta, mutta kun olen musiikkimiehiä, tyydyin laulelemaan milloin Juicea, milloin CCR:ia. Aurinko nousi idästä eikä haitannut lainkaan ajamista. Yksin sain huristella Suomen yössä. Hirvaskankaalla pysähdyin noin 10 minuutiksi hörppäämään aamuteet. Ei väsyttänyt lainkaan. Katseella hain kuitenkin koko ajan tien laitamaita hirvien pelossa.
Pulkkilassa alkoi polttoainemittarin valo vilkahdella. Nopea tankkaus ja Vichyä itselle. Kello näytti 04:53. Nopea päättely aikatauluun näytti reilua etuaikaa. Ajoin kuitenkin koko ajan korkeinta sallittua maantienopeutta. Liikennettä ei ollut laisinkaan. Kaiketi F1 –osakilpailu Kanadassa ja jalkapallon EM-kisat pitivät väen poissa maanteiltä.
Lähempänä Oulua alkoi kuitenkin näkyä muutama henkilöauto, rekkoja ei ollenkaan. Ilma alkoi lämmetä, mutta en vähentänyt vaatetusta eli vuoria ajotakista. Seuraava etappi oli Tornio. Ensimmäisen hirven näin vähän ennen Kemiä, löntysteli rauhassa tien yli vajaan kahden sadan metrin päässä. Hiljensin kuitenkin vauhtia ja valpastuin edelleenkin, josko sieltä tulisi vielä toinenkin. Ei tullut.
Torniossa olin aamutuimaan 07.09. Tankki täyteen ja samalla pikahuolto miehelle: energiageeli poskeen ja Vichyä päälle. Sitten taas satulaan ja sarvista kiinni. Kyltit ohjasivat jo Ruotsiin. Rajajoen ylitys ja maanvaihto. Kilometrejä oli takana jo 710. Olin aikataulustani vajaan kaksi tuntia edellä. Se kaikki vain liikenteen vähäisyyden ansiosta. Oli mukavampaa, kun tiesi, että voisi pitää tarpeen tullen hieman pidemmän tauon. Ruotsin puolella tien luonne hieman muuttui. Tuntui, kuin olisi leveämmällä väylällä. Nopeusrajoitus oli 90 km/t.
Umeå oli seuraava etappini. Välillä oli Skellefteå, jossa pysähdyin sämpylälle ja teelle noin 15 minuutiksi. Tuntui selvästi, että oli ulkomailla. Huoltoaseman tyttö paistoi pullia ja pullantuoksu tuntui aivan vastustamattomalta. Kello oli 08:54 Ruotsin aikaa. Sai puhua tai joutui puhumaan toista kotimaista. Hyvinhän tuosta selvisin, kun sain syötyä ja juotua, enkä tullut huiputetuksi. Tiet olivat hyväkuntoisia ja matka joutui. Olin ajanut siihen mennessä 960 km. Väsymyksestä ei ollut tietokaan. Ostin varmuuden vuoksi pari purkkia energiajuomaa siltä varalta, jos matka alkaisi painamaan.
Ohitin Umeån ja ihailin Ruotsin rannikon kauneutta. Jylhiä kallioita ja välillä mereen laskevia jokia. Aurinko paistoi ja ajo maistui. Tankkasin seuraavan kerran Hörneforssissa klo 11:14. Takana oli jo 1323 km. Pysähdyin tarkoituksella useamman kerran välttääkseni väsähtämisen. Ajaessa tein aina silloin tällöin nilkan ojennuksia ja pyörityksiä estääkseni laskimotukoksien syntyä. Samoin venyttelin taukojen aikana kaikkia lihaksia. Se elvytti verenkiertoa ja esti lihasten jumiutumisen. Hondassa istuma-asento on minulle ihanteellinen, saa istua selkä suorana, kädet jännittämättä ja polvikulma on ihanteellinen. Se auttaa jaksamaan.

Taas menoksi. Kun kunto on hyvä ja mieli tasapainossa, on oikeastaan aika helppo sietää rasituksen aiheuttamaa väsymystä. Mielessä siinti Södertälje. Seuraava tankkaus oli Gävlebron Preemillä klo 16:11. Takana oli 1564 km ja aikaa oli kulunut lähdöstä 15 tuntia 9 minuuttia. Aurinko paistoi vasten kasvojani, mutta onneksi melko korkealta. Se ei häirinnyt laisinkaan. Olin saanut pidettyä melko korkeaa matkavauhtia. Edelleenkin teillä oli tilaa, eikä tarvinnut ohitella paljon. Se helpotti matkan joutumista ja vähensi huomattavasti jännittämistä ja rasitti siten myös vähemmän. Onnittelin jo silloin itseäni ajankohdan onnistuneesta valinnasta.
Seuraava käännepiste oli Solnassa. Nopea tankkaus ja kohti viimeistä päivän etappia. E4 Tukholmasta Helsinborgiin veti loistavasti. Södertälje tupsahti vastaan nopeasti. Statoil Nyköpinsvägillä, tankki miltei täyteen ja etsimään nukkumapaikkaa. Kello oli silloin 18:32 Ruotsin aikaa. Kokonaisajoaika oli siis yllättävän lyhyt; 17 tuntia 30 minuuttia.

Olisin varannut mielelläni huoneet etukäteen, mutta kaikki lähitienoon hotellit olivat lähes täynnä, eikä sviitti kiinnostanut parin kolmen tunnin unia varten. Huoltoaseman ystävällinen henkilökunta todisti matkani siltä päivältä päättyneeksi ja neuvoi löytämään lähellä olleen Torpa Pensionaatin. Ajoin majapaikan pihaan. Ketään ei näkynyt mailla ei halmeilla. Ajattelin heittäytyä pyöräni viereen nukkumaan, kun respan hoitaja asteli tanhuvalle. Tiedustelin huonetta muutamaksi tunniksi. Hän ei oikein meinannut ymmärtää kiirettäni jatkaa matkaani puolen yön jälkeen. Näytin hänelle IBA Finlandin nettisivut, jolloin hänkin oli juonessa mukana. Sain viimeisen vapaana olleen huoneen, siisti pieni huone suihkulla. Kyllä kelpasi. Hinta 800 Kr/yö. Mutta koska olisin vain pari tuntia pitkälläni, hän ehdotti hinnaksi 200 Kr. Kiinni veti. Ajovarusteet ikkunasta tuultumaan ja suihkuun. Suihkussa ollessani kuulin koputuksen oveen. Hän oli tuonut annoksen lihapullia , perunoita, jogurttia, tuoremehua ja kahvia. Kaikki samaan hintaan. Soitto kotiin ja sitten syömään. Unta ei tarvinnut etsiä. En muista nähneeni unia.


2. ajovuorokausi

Heräsin puhelimeni ääneen klo 22.30 Suomen aikaa. (23.30 paikallista aikaa) Vaimoni ystävällisesti ilmoitti, että sietäisi herätä ja olinhan varmasti herännyt ja olinhan jo noussut sängystä. Olihan kaikki hyvin?! Vakuuttelut, että olin hereillä kaikissa sielun ja ruumiin voimissani, lopetti puhelun. Sovittu herätyskello toimi moitteettomasti. Naaman pesu, puhdas alusasu päälle ja ajovermeet ylle. Sitten samalle huoltoasemalle, josta olin illalla saanut apua yöpymisen järjestelyssä. Samat pojat ja tytöt olivat edelleen töissä ja tiesivät tulostani ja todistajien tarpeesta. Tankki täyteen klo 23.04 ja nimet paperiin. Sitten yön selkään. Alkumatka oli valaistua E4:sta. Liikennettä harvakseltaan ja sain edelleen pitää hyvää matkavauhtia. Ja mikä parasta, ohituksia ei tarvinnut tehdä lainkaan. Mutta pimeää oli. Ajoin n. 45 minuuttia ja pysähdyin Mantorpin Shellille ”aamupalalle”: iso kuppi teetä ja paikallinen hodari.
Seurailin ruotsalaisnuorten meininkiä keskiyön tienoilla. Vertasin heidän käytöstään ”omiini”. Äänen käyttö tuntui olevan vailla sordiinoa. Meteliä oli enemmän kuin laki sallisi. Eivätkä kyllä käytöstavatkaan antaneet mitään ylen määrin kehumisia aiheuttavia reaktioita. Mutta näinpähän senkin puolen arkisista asioista. Ja sitten taas kilometritehtaalle.

Värnamossa tankkasin seuraavan kerran klo 2.54 paikallista aikaa. Aurinko alkoi nousta klo 4:n jälkeen. Yö oli ollut lämmin ja päivästä olisi ilmatieteilijöiden ennustusten mukaan tulossa aurinkoinen ja lämmin. Helsingborg oli seuraava etappi. Husqvarnan jälkeen näin toisen hirven matkani aikana. Se oli nuori mullikka ja onneksi aidan toisella puolella. Ääripiste Helsingborg ja tankkaus klo 4.36. Ruotsin läpiajo oli miltei suoritettu. Reilut 60 km Malmöhön ja sitten Öresundbron sillalle. Maksu 145 Tanskan kruunua, vajaa 20 Euroa. Kello oli 5.37 ja aamu komeimmillaan. Meri oli rauhallinen, miltei tyyni. Päällä sininen katto. Kerrassaan hieno näky. Taskussani oli kyllä kamera, mutta muistinko ottaa sillä yhtään kuvaa….
Sitten ohi Kööpenhaminan ja kohti Odenseeta. Samanlaiset hienot fiilingit veivät yli Storebeltin. Mietin matkalla, mistä olisin jäänyt siinä hetkessä paitsi. Maisemat olivat kuin postikortissa. Mukaan tuli vielä itse koettu fiilis siitä hetkestä. Ja kohti Flensburgia. Vastaantulevilla kaistoilla liikenne alkoi hieman vilkastua. Arvatenkin kaunis sää houkutteli kaupunkilaisia meren äärelle. Mutta oman suuntani kaistat olivat oudon tyhjät. Olen aikaisemminkin ajanut autobahnoilla, mutta en näin tyhjillä. Oli tosin sunnuntaiaamu.

Pysähdys ja tankkaus Tarp:in Tankstelle klo 9.32. Kilometrejä takana noin 940. Pari pientä purkkia energiajuomaa kaiken varalta mukaan. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan, ihme kyllä. Sain pitkästä aikaa verrytellä saksaksi. Pienellä huoltoasemalla herätti huomiota kirjaamiseni ja jokunen rohkea uskalsi tulla juttusille kysymään, mistä olin tulossa ja minne menossa. Suut loksahtivat miltei sijoiltaan, kun kuulivat retkestäni. Pitivät hulluna suomalaisena.
Hampurin ohitus ja kohti Hannoveria. Sain pitää kohtuullista 140 – 160 nopeutta. Soltaussa haukkasin pizzapalan ehkäistäkseni hikoilusta johtuvaa suolan menetystä. Sielläkin eräs vanha pariskunta tuli juttusille. Eivät oikein tahtoneet uskoa tarinaani. Näytin heille ajodokumenttini, jotka saivat heidät vakuuttuneiksi aikeistani. Kyselivät, miksi olin niin kiireinen, eikö samaa voisi tehdä vaikka kahdessa viikossa…
Parikymmentä kilometriä ennen Hannoveria tankkasin Lehrte:ssa. Ajoin pieneen idylliseen kylään, joka oli aivan autobahnan kyljessä. Taas tankki täyteen, kuppi teetä ja yksi paikallinen sammeln. Kello näytti paikallista aikaa 12.51. Siinä vaiheessa tartuin karttaani ensimmäisen kerran sen vuorokauden aikana. Mietin mahdollisuutta ajaa pitemmän päivämatkan kuin olin suunnitellut, koska matka joutui yllättävän nopeasti. Mielessä oli jo Puola ja Poznan. Olin alkujaan suunnitellut yöpyväni Frankfurt an Oderissa, mutta ajaisin noin 200 kilometriä Puolan puolelle, mikä vähentäisi seuraavan ajovuorokauden ajomatkaa Puolassa ja lisäisi saman verran matkaa Suomessa. Ajaminen Puolassa sunnuntai-iltana houkutti enemmän, varsinkin koska jalkapallon EM-kisat olivat käynnissä ja F1-kisat Kanadassa. Lehrtestä otin kurssin itään.

Ajaminen autobahnalla on toisaalta kevyttä ja helppoa, mutta nopeuden noustessa myös uuvuttavaa. Matka joutuu nopeasti, mutta on siellä omat vaaranpaikkansa. Yleensä Ausfart:in jälkeen tulee yleensä kaista oikealta, joka syöttää autoja nopeaan tahtiin kaistalle. Varsinkin moottoripyörällä saa olla tarkkana raketinlailla kiihdyttävistä autoista, jotka vaativat tilaa kaistalla. Se vaatii mielestäni hyvää pelisilmää, jotta ei joudu äkkitilanteisiin. Ajaminen on muutoin turvallista. Mutta vaikka et itse töppäisikään, onnettomuuteen voi joutua. Tämän sain kokea lähellä Brandenburgia. Bahnan yllä ollut opaste kertoi liikenneonnettomuudesta muutaman kilometrin päässä. Nopeus jonossa alkoi pudota, kunnes se pysähtyi kokonaan. Näin onnettomuuspaikan noin parin kilometrin päässä. Moottoripyörällä saatoin edetä piennarta pitkin varoen aukeavia auton ovia. Tulin tapahtumapaikalle. Vanhahko pariskunta oli mitä ilmeisemmin väistänyt haukkaa ja sen seurauksena heidän autonsa oli muotoutunut tunnistamattomaksi kulkuneuvoksi molemmista päistä. Muita osapuolia ei ollut. Pysäytin pyöräni ja kysyin kahdelta nuorelta naiselta, tarvitsevatko he sairaanhoitajan apua. He itsekin olivat saksalaisia sairaanhoitajia ja totesivat ambulanssin olevan tulossa. Koska vanhuksilla ei näyttänyt olevan välitöntä hengenhätää, jatkoin matkaani.

Iltapäivällä puoli viiden aikoihin ylitin Saksan ja Puolan välisen rajan. Eipä olisi tarvittu passia. Rajanylitys oli läpihuutojuttu. Ajat vain rajan yli. Oleellisin ero oli tien muuttuminen tavalliseksi tieksi. Samalla sain myös huomata eräille kuljettajille jääneen vauhtisokeuden päälle. Se oli taas muistutus tulevasta. Jäljellä oli vielä parisataa kilometriä Poznaniin. Viimeiset 50 kilometriä olivat uutta moottoritietä. Koska minulla ei ollut tarkkaa karttaa kaupungista, ajoin ensimmäisestä sisääntulorampista kaupunkiin. Päätepisteeksi valitsin ensimmäisen huoltoaseman, mikä tuli vastaan. Tankkaus klo 19.05 ja todistajien nimet lomakkeeseen. Sitten etsimään ”yöpuuta”.
Edellisenä kesänä olimme vaimoni kanssa etsineet majapaikkaa ja siten muistin keskustan aluetta. Pysähdyin hotelliin, jossa edelliskesänä oli vietetty häitä ja siksi emme saaneet yöpaikkaa. Nytkin kaikki huoneet olivat varatut paitsi sviitti. En ollut taaskaan halukas maksamaan luksuksesta 80 euroa. Mutta respan neiti oli erittäin ystävällinen ja soitti läheiseen kesähotelliin, jossa oli huoneita vapaana. Ei se kummoinen paikka ollut, mutta ei ollut pitkä tarvekaan. Sovin yön hinnaksi vajaa 3 euroa. Suihkuun ja syömään hieman iltapalaa ja nukkumaan. Sitä ennen piti varmistua lisämatkasta Suomessa. Soitin Juusolle Jyväskylään ja käskin hänen katsoa karttaohjelmalla, millaisen lenkin joutuisin heittämään. Vastaus tuli varsin nopeasti ja sitten käperryin peiton päälle ja nukahdin. Tarjaan olin pitänyt yhteyttä säännöllisin väliajoin pitkin päivää ja jäin odottamaan taas herätystä.


3.ajovuorokausi

Näin jotakin unta…
Sitten tajusin puhelimeni pirisevän. Hieman huolestunut vaimoni ääni kysyi, joko olin hereillä. Kun sain hänet vakuuttuneeksi lopetimme puhelun. Taas puhdas alusasu päälle ja kaikki kamat kassiin ja pyörä käyntiin. Yö oli pimeä. Huomasin, että ajovalolamppu oli palanut. Ruuvista säädöt mahdollisimman alas ja pitkillä valoilla lähimmälle huoltoasemalle. Tiesin polttimon vaihdon tarvitsevan kätilön käsiä, mutta kun en muistanut, kumpi poltin palaa vain lyhyillä valoilla, irrotin tietenkin ensin sen, mitä ei olisi tarvinnut irrottaa. Aika kului. Puolalaisnuoret kävivät katsomassa ähellystäni ja ihmettelemässä. Olivat juhlatuulella, vaikka Puola oli hävinnyt jalkapallossa. Sain polttimon vaihdettua ja pääsin matkaan 23.43 paikallista aikaa. Matkamittariin oli tullut kahden vuorokauden aikana 3407 km. Vielä pitäisi rypistää vähintään 1000 mailia eli 1609 km….


Poznanista kohti Varsovaa

Olin kuullut, että tie Varsovaan olisi hyväkuntoinen ja uusi. Ja sellaiseksi se myös paljastui. Valaistu moottoritie aukesi edessäni. Mittarin neula 130:n kohdalle ja tarkkana kaikista metsänelävistä. Sain ajaa todella yksikseni. Vastakkaisella kaistalla tuli auto silloin, toinen tällöin vastaan. Saattoi ajaa pitkillä valoilla. Yö oli pilvetön ja kuulas. Ilma kasteen kostuttama ja tuoksut kesään sopivat. Ei edes sikalan hajuja…Matkan katkaisi pariin otteeseen moottoritien maksupiste, jossa 11 zlotya siirtyivät sujuvasti luottokortilla ilman kuittausta Puolan tielaitoksen kassaan.
Moottoritie loppui Lodziin vievän tien kohdalla. Ajoin kohti Lodzia ja käännyin pikkuteille ajaakseni Glownon kautta Varsovaan. Bloneissa tankkasin aivan kuolleessa kaupungissa klo 4.00. Varsovaan oli enää muutama kymmenen kilometriä. Tie oli mutkainen ja ohitti monta pientä kylää. Nopeusrajoitukset vaihtelivat 40 ja 80 väliltä. Enimmäkseen 60. Kun tulin Varsovaan ja aloin etsiä opasteita ja teiden numeroita, pysähdyin eräisiin liikennevaloihin laitakaupungilla. Viereisellä kaistalla seisoi jakeluauto. Pyysin elekielellä kuljettajaa avaamaan ikkunan. Kysyin tietä numero 61. Hän viittoi minulle ja läksi ajamaan. Kaupunki oli kuin ruton saastuttama, ei ihmisiä missään. Raitiovaunut ja harvat bussit olivat ainoastaan liikkeellä. Jakeluauton kuljettaja ajoi kuin Agostiini: sain väistellä kaivonkansia ja isoja monttuja vuoron perään. Oli miltei tuskaista ajaa sellaista nopeutta. Ajoimme peräjälkeen ainakin 30 km, kunnes käsi ikkunasta neuvoi jatkamaan matkaani eteenpäin yksin. Kiitin kaveria heilauttamalla kättäni ja näyttämällä vilkuilla tyytyväisyyteni hänen antamastaan avusta.

Aurinko oli noussut samoilla ajoilla ja paistoi välillä ikävästi suoraan kohti. Se ei tuntunut mukavalta. Onneksi Schubertissani oli aurinkosilmikko. Nyt ajelin jo miltei tutuilla teillä. Olimme vaimoni kanssa ajelleet samoja teitä aikaisemminkin. Muistin jopa pysähdyspaikkoja ja siitä oli apua. Grajewossa päätin pitää hieman pidemmän tauon. Tilasin aamupalan paikallisessa baarissa. Sillä aikaa kun aamupala valmistui, otin pienet 15:n minuutin nokoset. Kello oli 7.49. Istuskelin ennen ajoon lähtöä vartin verran ja venyttelin lihaksiani pitkin venytyksin. Se tuntui hyvältä. Liettuan rajalle ei ollut enää kuin 90 km. Liikenne lisääntyi huomattavasti. Meno oli tasaista 80 km/t. Oli tavallaan helppo pitää nopeus rajoitusten mukaisena muun liikenteen seassa. Liettuan rajan ylitys oli taasen pelkkä läpiajo. Seuraava etappi oli Kaunas. Tankkaus ennen kaupunkia ja kohti Riigaa. Aikaisemmista Via Balticin kokemuksista tiesin odotella kovia tuulia ja niin myös tapahtui. Koko ajan kovenevat länsituulet alkoivat vaikeuttaa ajamista. Aina rekan tullessa vastaan tuulen puuska iski sivulta päin tehden ajamisen epämiellyttäväksi. Tätä olisi koko loppumatkan Tallinnaan saakka. Ja sitä se oli. Pahimmillaan puuska siirsi ajolinjaa ajokaistan leveyden verran. Nopeudet laskivat ja pieni pelko alkoi hiipiä takataskuun, josko aika ei riitä. Silloin alkoivat myös tuntua takana päin olevat kilometrit. Eivät istumalihaksissa vaan käsissä ja hartioissa. Vaikka tietoisesti koetti rentouttaa kaikki lihakset, kova tuuli vaati osansa. Häädemeesten tankkauspaikalla alkoi matkan rasitukset tuntua yhä selvemmin. Ajatukset kyllä pysyivät koossa, väsymys oli selvästi ottamassa valtaa fyysisesti. Muistelin niitä rullaluistelulenkkejä, jolloin puskin härkäpäisesti vastatuuleen Parolan lenkillä ja uskoin kuin pukki sarviinsa, että tämä kestetään. Siinä vaiheessa alkoivat tahdonvoimat astua mukaan kuvaan.

Ohitin Pärnun ja mietin siellä joskus aikaisemmin Edelweississa nauttimiani voissa paistettuja silakoita ja perunamuusia. Lopulta lähestyin Tallinnaa. Keilan jälkeen moottoripyöräpoliisi pysäytti matkani, tutki ajopaperit ja pyörän renkaat ja toivotti hyvää matkaa. Sataman Statoilille tulin klo 19.29. Sain laivaliput M/S Superstariin, joka lähtisi klo 21. Tankkasin itseäni vielä viimeisille kolmelle sadalle kilometrille. Energiapatukka ja litra Vichyä. Odotellessa pääsyä laivaan tapasin Espoossa asuvan virolaismotoristin, joka oli tulossa Saarenmaalta moottoripyörätreffeiltä yhdessä suomalaisten miesten kanssa, jotka olivat autolla liikenteessä. Eivät pojat olleet uskoa tarinaani reissusta. Silloin heiltä pääsi oikein hörönauru, kun kerroin, että ajan ensin Helsingistä Lahden kautta Tampereelle ja sitten kotiin Hämeenlinnaan. Mutta kun kerroin, että seuraavana aamuna ajan vaimoni kanssa Länsisatamaan ja lähden viettämään kesälomaa Puolaan, ei naurusta ollut tulla loppua.
Mutta ensin laivaan. Istahdin laivan käytävän lattialle ja heräsin siihen, kun kuulutus kehotti kuljettajia siirtymään autokannelle. Niin tein minäkin. Ulosajo ja suorinta tietä Hietalahden Nesteelle. Tankki täyteen. Kello näytti 23.25 Suomen aikaa. Samaan aikaan tankkasi myös nuori mönkijäkuski. Kysyin häneltä suorinta tietä Lahden väylälle. Osittain tunsin reitin, mutta hän tarjoutui saattamaan minut Lahdentien alkuun. Säästin siinä aikaani ja voimiani, kun ei tarvinnut kuikuilla viittoja. Moottoritie Lahteen oli lähes tyhjä autoista. Salpakankaalla tankkasin ääripisteellä klo 00.33. Hyvänolon tunne alkoi hiipiä pikkuhiljaa ajopuvun sisään. Vielä Tuuloksen kautta Tampereelle ja Hatanpään valtatien Nesteelle. Kello oli 2.05. Enää 85 km kotiin. Loppumatkasta en kaipaillut radiota tai mp3-soitinta. Lauleskelin Porilaisten marssia ja tunsin vahvaa tunnetta ja tekemisen iloa saavutuksestani. Loppu kotimatka oli kuin ruusuilla ajoa. Tiiriön ABC:lle saavuin tiistaiaamuna klo 2.51. Kirjalliset työt loppuun ja sitten lakanoiden väliin.


En suosittele kenellekään samaa rääkkiä. Mutta jos olet tehnyt päätöksen vapaaehtoisesti lähteä ajamaan Itämeri ympäri vähemmässä kuin 72 tunnissa, niin toivotan onnea matkallesi.

Eero Puhakka



Copyright © 2008 Eero Puhakka
Muokattu viimeksi: 13. lokakuuta 2008


Kävijöitä 13.10.2008 lähtien :